Nessa on arka, Nessa on hiljainen. Vaatimaton ja elegantti hännänpäätään myöten. Nessan huomatakseen tarvitsee hidastaa, sillä siinä missä Sofi rynnii paikalle ja heittäytyy lattialle kerjäämään rapsutuksia, Nessa istuu hiljaa nurkan takana ja odottaa.
Nessan luonne tulee esiin vasta silloin, kun kaikki melu ja tohina on tauonnut. Kun olimme ensimmäistä kertaa katsomassa Nessaa sisaruksineen, koko muu pentue hösäsi ympärillä ja kiipesi syliin, yli ja ali. Olimme jo aikeissa ottaa aivan toisen pennun, mutta sitten, muiden nukahdettua, se pienin pentu, silloin nimeltään Viiru, kömpi saunan perukoilta luo, suoraan syliin. Ja jäi siihen.
Nessan ihmeellisimpiä ominaisuuksia oppi arvostamaan vasta sitten, kun Sofi valloitti talon, tarmokkaasti ja täydellä höyryllä. Vasta sen jälkeen kun näin, kuinka Sofi takajaloillaan tavaroita tieltään potkien tekee itselleen nukkumapaikkaa lipaston päälle, aloin nähdä, kuinka sulavasti ja elegantisti Nessa tekee itselleen paikan pienimpäänkin koloon, mitään liikauttamatta. Kerran löysimme Nessan keittiön kaapista, shampanjalasien keskeltä. Ainutkaan ei ollut pudonnut.
Ja ehkä juuri kaiken tämän vuoksi ei ole mitään niin kuin se, kun Nessa juoksee eteiseen minua vastaan, maukaisee ja hyppää, luottaa että minä otan ilmasta kopin. Minä horjahtelen riisuessani kenkiä yhdellä kädellä, mutta ei se haittaa, sillä sen ohikiitävän hetken se pieni kissa on siinä, hyristen ja huivia leipoen. Ja joskus, varhaisen aamun tunteita, kun Sofi vielä kuorsaa tyytyväisenä miehen kainalossa, istuu Nessa sängyn äärimmäisellä kulmalla, valppaana, valvoen minun untani.
Jo alussa sanoin, että Nessa on minun. Mutta elettyään kissojen kanssa tarpeeksi kauan tulee se hetki, jolloin täytyy myöntää, ettei se oikeasti niin mene.
Todellisuudessa minä olen Nessan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti